Kaverin kaverin kaveri

Asiat hoituvat täällä tavalla, joten en täysin osaa selittää. Mitään ei olla suunniteltu, asiat ovat vaan rullanneet omalla painollaan. On vain nojattava taaksepäin ja annettava mennä.

Esimerkiksi Astanassa kämppä löytyi tutun tutun tutun tutun kautta. Jo ennen matkaa avulias tuttumme Suomessa välitti yhden kämpän välittäjän yhteystietoja, jotka hän oli saanut toiselta tutultaan. Ennen matkaa saimme myös taksikuskin numeron, jonka soitimme lentokentälle vastaan, koska kone laskeutui aamukolmelta (aiempi bloggaus kertoo, miten siinä sitten kävi). Taksikuski Aidyn odottelikin meitä yöllä kentällä, mutta nosti kaasua saman tien, kun kuuli viisumiongelmista. ”Ai, viisumien kanssa ongelmia. Joo, en jää odottamaan.” Oltiin vähän närkästyneitä, kun luultiin vielä silloin asian selviävän ehkä vartissa. Aidyn oli oikeassa. Kämppähepulle oli määrä soittaa koneen laskeuduttua, mutta viisumisekoilun vuoksi piti hänellekin tehdä oharit. Heppu ei tosin vastoin lupauksiaan vastannut puhelimeen, joten ehkä oharit olivat molemminpuoleiset.

Sunnuntaina vapauduttuamme vankeudesta otimme yhteyden Aidyniin, joka ei ohareista onneksi ollut yhtään käärmeissään. Hän oli valmis poimimaan meidät kyytiin ja lähtemään metsästämään kämppää kanssanne. Edellispäivän kämppäheppu ei enää halunnut asioida kanssamme, joten oli etsittävä uusi kontakti. Aidynin mukaan ”rautatieasemalla välitetään aina kämppiä.” Eli sinne.  Aidyn hyppäsi autosta, neuvotteli ja noin minuuttia myöhemmin seurasimme autolla BMW-citymaasturia, jonka kuski oli valmis vuokraamaan kämpän meille. Tie vei kauemmas ja kauemmas keskustasta ja lopulta ränsistyneen hrushovkan pihaan. Sijainti oli hankala ja kämppä kamala. (aloin epäillä että bemariheppu välitti jonkun mummon kämppää ja mummo oli heivattu hemmettiin). ”Joo, ei tätä.”

Aidyn alkoi olla vähän näreissään. ”Jos haluatte halvan kämpän, tällaisia ne on.” Noo, ehkä ollaan valmiita maksamaan enemmän, kunhan päästään keskustaan. Pari puhelua ja uusi suunta. Tällä kertaa kohti kultamunaa (ks. teksti Gaz Vegas)!  Taas kerran, parin tunnin ajelun jälkeen ja illan pimetessä, hinta oli aivan yhdentekevä kriteeri. Kämppä ok, sijainti loistava. Davai! Tämä otetaan!

Sama flow jatkui Astanssa. Halusimme couchsurfata, lähinnä säästääksemme vähiä freelance-varojamme. Paras vaihtoehto, jonka löysimme couchsurfingin kautta, oli mies jonka luona ”vaatteiden käyttö oli vapaaehtoista”. Ei.

Tiedustelu siis Almatyssa asuneelle suomalaistutulle. ”Tiedätkö ketään fiksuja couchsurffareita Almatyssa?”. ”Soittakaa Martinille, hän tietää.”

”Moi Martin, Suvi soittelee, oon sen ja sen kaveri…. tiedätkö ketään hyviä couchsurffareita Almatyssa? Ollaan tulossa sinne huomenna.” ”Joo, tiedän. Tuutte mun luokse.”

Martin elementissään puhumassa pahaa pandoista.

Hollantilainen Martin osoittautui huipputyypiksi. Puhetta tuli kuin konekivääristä. Kaikista aiheista: vampyyreista, nettitekniikasta, pandavihasta (”miksi vitussa pitää suojella eläimiä, jotka suostuu syömään vain bambua ja parittelee kerran kahdessa vuodessa” – loppupäätelmä: olen samaa mieltä. kuolkaa pandat!) ja politiikasta. Martin osoittautui myös loistavaksi verkostoijaksi. Ensimmäisenä iltana istuimme keskellä kazakkienkunopiskelijoita selittämässä, ovatko kazakit ja saamelaiset sukulaiskansoja.  Tämä oli vasta alkua.

Martinin kautta tapasimme myös seuraavat tyypit:

Ima on about 25-vuotias kirgiisinainen (ja kotoisin siis Kirgisiasta), joka opiskelee Martinin kanssa journalismia ja PR:ää Almatyn kansainvälisessä yliopistossa. Ima työskenteli vuosia Lontoossa investointipankissa, mutta palasi Keski-Aasiaan ”koska vanhemmat löysivät minulle aviomiehen. ” Whooot?! Miten niin löysivät? ”You know, I have one year and then we’ll get married.” ”Do you know him?” ”No, not really.”

Siis mitä helvettiä, nainen joka on kuin minä tai kuka tahansa kavereistani on nyt tässä tilanteessa. Mies päätetty valmiiksi ja vuoden päästä elämä muuttuu täysin jonkun muun (tässä tapauksessa vanhempien) ennaltamääräämäksi. Eikä tässäkään vielä kaikki.

Ima kertoi kavereistaan, jotka on ryöstetty morsiamiksi Kirgisiassa (tästä yritetään tehdä juttua) ja uudesta trendistä nimeltä revirginisation. ”Do you know it?” ”Ööh, en.”

No, kun tyttö huijataan (hän käytti tätä sanaa) harrastamaan seksiä ennen avioliittoa ja mies ei naikaan häntä, tyttö voi mennä tekemään revirginisation-operaation. Ima oli ollut tukemassa kaveriaan tässä helvetin tulessa. Operaatio tehdään gynekologin vastaanotolla. Lääkäri pistää paikallispuudutuksen suoraan vaginan (mikä sattuu jo aivan helvetissä) ja sitten lääkäri alkaa koukkuneulalla ommella tytön emätintä umpeen. Kaikki päättyi ”hyvin” Iman mukaan: tyttö pääsi naimisiin ja lakanoissa oli hääyönä sopiva määrä verta. Eli aivan helvetisti.

Gulnara (eka gulnaroista, tavattiin vielä toinenkin) oli Iman kaveri, joka huonossa suomalaisseurassa päätyi juomaan ensimmäiset känninsä. Kahden bissen jälkeen hänet piti taluttaa kotiin.

Katrinan kanssa löysimme sielunyhteyden nopeasti, feministi on feministi feministille Kazakstanissa. Katrina on amerikkalaistoimittaja, joka opiskelee nyt Martinin kanssa ja on aiemmin tehnyt Peace Corps -pätkän länsi-Kazakstanissa.

+ koko luokallinen keskiaasilaisia toimittajaopiskelijoita, joista yhtä haastatteltiinkin sananvapausjuttua varten. (Muuten me oltiin luennon tähtiveraina, suomalaiset kertomassa repparimatkastaan.) Haastateltu kaveri on 23-vuotias uzbekkikirgisialaiskorealainen ja joutunut jo lähtemään kotimaastaan työnsä vuoksi. Hän tiesi vähän liikaa vuonna 2010 tapahtuneesta uzbekkien tappamisesta Oshissa. Nyt tyytyy työskentelemään viihdekanavalla, ei ainakaan poliisi ahdistele.

Kazakstanissa opiskellaan myös lauantaisin, minkä vuoksi kuormitusta kevennetään siirtämällä luennot baariin. 

Muiden tuttujen kautta tavattiin lisäksi kourallinen muita Almatyn asukkaita. Yhdeksi parhaimmaista tuttavuuksista osoittautui Zhar (kiitti Simo kontaktista), joka vei meidät yöhön kahteenkin otteeseen. Zhar on kymmentä kieltä puhuva 37-vuotias apulaisprofessori ja vaikutti tarkistavan koepapereita aina siihen asti aamuyötä, kun oli aika lähteä meidän kanssa baariin. Lupasin hommata Zharille suomalaisen tyttöystävän. (Ottaisin.)

Vesan ja Zharin kanssa ruokailemassa yön päätteeksi. Kello oli noin 5.30.

Neljäksi päiväksi tämä olisi ollut ihan kiitettävä määrä uusia tuttavuuksia, varsinkin kun mukaan laskee kaikki paikalliset joita haastateltiin. (oikeastaan yksi kiinnostavimmista tyypeistä oli kaveri, jota oltaisiin haluttu haastatella, mutta kieltäytyi julkisuudesta. hengattiin kuitenkin muutamaan otteeseen, tältä kaverilta sai aivan mielettömät taustatiedot paikalliseen menoon ja meininkiin. hän oli valtavaksi avuksi reissulla muutenkin, mutta haastattelukiellon vuoksi ei hänestä sen enempää.)

Mutta ei tässä vielä kaikki. Lauantaina olimme toisen tapaamamme Gulnaran kanssa Almatyn Kok-Tobe-kukkulan huipulla keskellä neukkuhuvittelua, kun puhelin soi. ”Moikka, tässä on Eero. Kuulin Hesari-tutulta, että oot Almatyssa. Nähtäiskö?” ”Todellakin!” Eero on suomalaistoimittaja, joka opiskelee lukukauden Almatyssa. (Aivan todella brilliantti kaveri mielettömällä yleissivistyksellä, hänestä kuullaan vielä). Hänen kauttaan tapasimme puolestaan AP:n Keski-Aasian kirjeenvaihtajan Peterin. Kuinka usein pääsee maistelemaan viiniä AP:n kirjeenvaihtajan megataloon Gorky Parkissa?

Almatyyn olisi voinut jäädä about koko elämäksi, mutta show must go on. Seuraava etappi oli Bishkek, jonne meitä saatteli Gulnara (nro. 2) eli Gulja. Gulja on jälleen yksi todiste siitä, miten kaikki on oikeastaan aivan samanlaisia, minne tahansa meneekin. Jos olisin täkäläinen, olisin Gulja.

 Bishkekin viileimmät tyypit: Gulja ja Leila kahvilla.

Guljan kautta Bishkekissä tapasimme puolestaan Leilan, kolmikymppisen turkmeeninaisen, joka pakeni kotimaastaan Turkmenistanista maan kammottavan poliittisen ilmapiirin vuoksi. Suorapuheinen, Turkmenistnista aivan käsittämättömiä juttuja kertova Leila seurustelee Brooklynista kotoisin olevan mustan amerikkalaisen kanssa (USA:n sotilastukikohta tuo oman säväyksensä Bishkekin katukuvaan). Kuinka usein pääsee Bishkekin yöhön super-Guljan, turkmeeni-Leilan ja Brooklyn-gangstan kanssa?

Tyhjää täynnä

Kun kyseessä on pinta-alaltaan maailman yhdeksäs suurin maa, jossa ei reuna-alueita lukuunottamatta kasva, sikiä tai näy mitään, valloittajat saattavat saada päähänsä kaikenlaisia ajatuksia. Tässä piilee Kazakstanin hienous – ja kirous.

Näkymä 99,99 prosenttia junamatkasta.

Lentäen olisi päässyt Astanasta Almatyyn tunnissa, mutta me päätimme tuntea koko 20-tuntisen tyhjyyden junalla. On epäuskoisevan hämmentävää, miten vähän voi näkeä ja kokea matkalla puolen maan halki. Ensimmäinen ”nähtävyys” radan varrella on Astanasta parin sadan kilometrin päässä sijaitseva Karagandan kaupunki, jonne neukut pykäsivät massiivisen vankileirin. Ilmeisesti jonkun mielestä leirille sopiva sijainti oli keskellä väkevää mannerilmastoa, jossa on joka tappavan kylmää tai tappavan kuumaa. Lisämukavuutena kaivokset, johon leirivangit raahattiin töihin.

 Karagandan aseman kautta on moni kulkenut.

Karagandassa on elänyt ja kuollut muun muassa suomalaisvakooja Kerttu Nuorteva, josta Jörkka Donner teki leffan pari vuotta sitten. Muita kaupungin menneitä kuuluisuuksia oli Tshetshenian entinen presidentti Ahmad Kadyrov, jonka poika Ramzan ”Kaukasuksen Pelé” Kadyrov nykyään hallitsee aluetta sekopäisellä politiikallaan. Kaikkiaan tshetsheenejä karkoitettiin Kazakstaniin puolisen miljoonaa. Neljännes kuoli.

Monet muutkin epäluotettavat kansat on karkotettu Kazakstaniin, pois Moskovan silmistä.

Osuvasti venäjän kielellä Karaganda onkin muuttunut synonyymiksi ”ei-missään”-termille.

Karagandassa ehdittiin ostaa kiskakaljat ja matka jatkui. Loppuina 17 tuntina ei sittenkin näkynytkään yhtään mitään paria satunnaista ääriköyhää kylää ja paimentolaista lukuunottamatta.

Tunne valtavasta vihreästä, tyhjyyttä kumisevasta arosta, on tehnyt Kazkastanista ikään kuin yleisen takapihan, jossa lystää puuhata mitä mieli tekee.

Platskarta-luokka oli loppuunmyyty, jaettiin Vesan kanssa kupee päällystösotilaan ja virkamiehen kanssa. Virkamies (nojaa ikkunaan) osti mulle jäätelön, Vesa sai karkin.

Tunnetuin kokeiluista on Aral-järven tappanut yritys rakentaa Kazakstanista Neuvostoliiton vilja-aitta. Käteen kokeilusta jäi kuihtunut järvi, parit aavesatamakaupungit etelässä ja todiste Neuvostoliiton järkihankkeista seuraaville sukupolville. (Aralskin alueella reissannut kaveri tosin kertoi, että monet paikalliset yhä uskovat veden kadonneen, koska ”maa halkesi”).  

Toinen Neuvostoliiton megahankkeista, tällä kertaa suht onnistunut sellainen, oli avaruuskeskuksen pystyttäminen maan eteläosaan. Yhä venäläisten hallinnassa olevan Baikonurin kosmodromi on lähettänyt avaruuteen muun muassa Juri Gagarinin ja parit muut tyypit. Tämäkin saaga päättynee pian, sillä Venäjä rakentaa itselleen uutta avaruuskeskusta omien rajojensa sisälle.

Muita kazakkien kustannuksella tehtyjä kokeita on muun muassa pohjoisen Semipalatinskin koealueella (nykyinen Semei, vanhalla nimellä oli ikävä kaiku) räjäytetyt yli 450 uraani- ja vetypommia. Syöpien, epämuodostamien ja muiden terveyshaittojen voi vain arvioida, kun ydinlaskeuman kerrottiin vaikuttaneen miljoonaan ihmiseen.

Mutta tälläkin kivellä on kääntöpuoli: ihanaakin ihanampi Almaty.

Kun Moskovassa alkoi oli tukalat paikat, intellektuellit vietiin tai lähti vapaaehtoisesti pois valvovan silmän alta - tietty Kazakstaniin. Lumihuippuisten vuorten sylissä, Kirgisian ja Kiinan rajamailla sijaitsee ehkä hehkein entisistä neuvostokaupungeista, jossa olen käynyt. Neuvostoälymystön perinne näkyy ja tuntuu kaupungissa yhä.

Stay tuned!

Gaz Vegas

Astana herättää ihmisessä ensimmäisen puolen tunnin aikana kolme reaktiota.
Kun sadan metrin korkeudessa killuva kultamuna, tanssiva pilvenpiirtäjäkolmikko tai jurtanmuotoinen ostoskeskus ilmestyvät horisonttiin keskeltä aroa, suusta tulee pakostikin oho-huuto. Kappas, täällä on rakenneltu.

Kun järjettömiä arkkitehtuuria on katsellut noin vartin, reaktio alkaa olla enemmän jo kyllästynyt jaahas, taas yksi kultalevyin päällystetty, kazakkiperinteitä pseudokunnioittava megalomaaninen tekele. Pian kyllästyminen vaihtuu ärtymykseksi. ”Mitä helvettiä?!? Miksi?!?”

Astanan kaupunki näyttää täsmälleen siltä mitä se on: Nuoren valtion autoritäärisen presidentin öljyvaroilla rakentama kasvojenkohotus, jolla yritetään pönkittää sekä maan että johtajan imagoa. Hormoonipumpattu haius keskellä hintelää valtiota. Keski-Aasian Las Vegas. Gaz Vegas.

Paitsi että hauis on sijoitettu aivan käsittämättömään paikkaan, keskelle ei-mitään. Pilvenpiirtäjät näkyvät kaupungin ulkopuolelle kymmenien kilometrien päähän, koska ympärillä ei ole yhtään mitään,  yhtään liioittelematta. Ei puita, ei kyliä, ei edes pienen pientä kukkulaa. 

Presidentin mahtikäskyllä pääkaupunkia siirrettiin etelän Almatysta Astanaan vuonna 1997. Vielä silloin Astanan nimi Akmola, ja se oli kaupunkipahanen keskellä raastavinta mannerilmastoa. Talvella lämpötila laskee 40 pakkasasteeseen, kesällä plussaa on helposti saman verran.

Virallisen selityksen mukaan pääkaupunki siirrettiin pois Almatysta, koska kaupunki sijaitsee maanjäristysherkällä alueella (järistykset ovat liiskanneet kaupungin pariinkin otteeseen 1800- ja 1900-luvuilla). Todelliset syyt pääkaupungin siirtoon ovat spekulaatioiden mukaan Almatyn sijainti kiinni Kiinassa, heimosuhteet ja heimojen valta-alueet – tai jotain muuta mitä ei koskaan kerrottu. Akmola sai pääkaupunkistatuksen myötä nimekseen Astana, kazakiksi ”pääkaupunki”.

Astanan vanha puoli on suhteellisen normaalin venäläiskaupungin näköinen, vaikka joen ”oikeaksi rannaksi” kutsuttuun alkuperäiskaupunkiinkin on noussut uusia rakennuksia.

Isolla kädellä överiksi on vedetty kaupungin uusi puoli, eli joen ”vasen ranta”. Alueella on lähinnä jäätävän isoja ministeriöitä, valtion virastoja ja valtion öljy-yhtiöitä, mikä herättää monenlaisia kysymyksiä valtionkoneiston tehokkuudesta: Kuinka monta virkamiestä 17 miljoonan asukkaan maassa tarvitaan? Tai kuinka isot työhuoneet virkamiehillä on?

Pahimmat överit löytyy uuden pääkaupungin paraatikadun, eli presidentinpalatsilta alkavan ja jurtan muotoiseen ostoskeskukseen päättyvän puistokadun ympäriltä (moskeija sijaitsee vähän pelipaikoilta sivussa, eli näemmä arvomaailmassa tärkeintä on prezident ja shopping). Kolmen kilometrin pituisen viivasuoran kadun keskellä on elämänpuu, eli about sadan metrin korkuinen rakennelma, jonka huipulla on kultamunaa kuvastava pallo. Munan sisältä pääsee ihailemaan bulevardia molempiin suuntiin, mutta paras anti löytyy kultamunan yläosasta.

Tasan 97 metrin korkeudessa (tietty, koska 1997 Astanassa tuli pääkaupunki) on (aitoon) kultakimpaleeseen painettu presidentin kädenjälki. Nakkisormiseen kädenjälkeen kun painaa oman kämmenensä saa toivoa. Oletettavasti toive toteutuu.

Noottikriisi vai karkotus Turkkiin = vankina lentoasemalla

 Kaikki olikin sujunut liian hyvin.

Hyvissä ajoin ennen matkaa lähetin virallisen akkreditointihakemuksen Kazakstanin ulkoministeriöön kaikkien liitetiedostoineen. Ajattelin, että paras mennä toimittajana, jos aikoo olla toimittaja, eikä hommata helppoa turistiviisumia.  Virhe.

Viikon päästä soiteltiin akkreditointien perään ja kyseltiin, mikä meininki papereiden kanssa. ”Dokumenttinne ovat käsitellyssä” oli vastaus. Viikkoa myöhemmin soitin taas. ”Ne ovat valmiina, saatte viisumin lentoasemalta.” Pari päivää myöhemmin sähköpostiin ilmestyi kopiot akkreditoinneista, joiden piti riittää viisumin saantiin lentokentältä.

Epäilys alkoi kalvaa välittömästi: ei tämä voi olla näin helppoa!

Venäjän vahvin opetus on koskaan olla luottamatta hokemaan ”vsjo v porjadke” (kaikki kunnossa) - silloin mikään ei ole kunnossa. Vielä pari päivää ennen lähtöä varmistin kazakkien ulkoministeriöstä, että saadaanhan me viisumit varmasti lentokentältä. ”Kyllä, ei ongelmaa.” Harasho.

Astanaan, kuten kaikkiin muihinkin keskiaasialaisiin kaupunkeihin lennot saapuvat jostain syystä aina keskellä aamuyötä. Ensimmäisenä uudesta maasta kohtaa röntgensalikirkkaaksi valaistuin passintarkastusaulan, mikä lannistaa jo valmiiksi vaihtolennosta, lennolla näytetystä puuduttavasta Nicolas Cage -leffasta ja keskipenkkipaikasta uupuneen reissaajan. (Lennolla kosovolainen vieruskaveri yritti jutella turhankin innokkaasti, mutta sekin hiljeni, kun kaadoin täyden cokislasin toisen vieruskaverin syliin.)

Ennen passintarkastusta oli haettava viisumit. Viisumijonossa samainen kosovolaiskaveri kymmenen kaverinsa kanssa pääsi sniikkaamaan meidän edelle. Viisumivirkailija kuitenkin vinkkasi pohjoismaalaiset jonon ohi ”koska kosovolaisten kanssa menee kuitenkin pitkään.” Edessä ollut tanskalainen pariskunta sai viisumit vartissa. Tuli meidän vuoro. ”Missä on kutsukirje?” ”Meillä ei ole kutsua, koska TEIDÄN maanne ulkoministeriö sanoi, ettei sitä tarvita.” ”En voi päästää teitä maahan.”

”Soitan pomolle, kunhan olen hoitanu nämä kosovolaiset.” Kului tunti.

Virkailija soitti lopulta vaadittavat pari puhelua, pomo tuli pudistelemaan päätään ja paperit kulkivat kädestä toiseen. Lopulta ne päättyivät  valkohiuksiseksi blondatulle korkeaposkipäiselle passintarkastajanaiselle. ”Suvi, kai ymmärrätte (täällä teititellään, mutta kutsutaan etunimellä), ettemme aio päästä teitä kaupunkiin. Huomenna joko saatte viisumit tai sitten teidät karkotetaan maasta.” ”Karkotetaan mihin?” ”Sinne, mistä saavuitte, eli Istanbuliin.”

Kello oli tässä vaiheesa viisi aamulla. Saimme kaksi vaihtoehtoa. Joko jäädä odottamaan virka-ajan alkamista odotushalliin (kuten yksi kosovolaisista, joka ei myöskään saanut viisumia) tai mennä lentokenttähotelliin nukkumaan. Valitsimme hotellin, joka oli pikemminkin motelli, mutta lentokenttärakennuksessa. Mukaan lähti rajavartija (ensimmäinen monista vartijoistamme, kuten myöhemmin selvisi) vahtimaan, ettemme pakene hotellista. Passit oli jo viety meiltä.

Rajavartija osoittautui leppoisaksi hepuksi. ”Älkää huoliko Suvi, kaikki järjestyy vielä”, sanoi mies, jonka koppalakin halkaisija oli ainakin puoli metriä. Kello viisi aamuyöllä, ilman passia ja karkotusuhka päällä, en täysin jakanut rajavartijan rauhallisuutta.

Tuomio tulisi vasta aamulla, joten yritimme nukkua joten kuten hotellihuoneessa, jonka oven taakse oli istutettu vartija. Hetki mietittiin, kuinka hyvä läppä olisi ollut paeta ikkunasta.

Joka kerta, kun puhelin soi respassa, horros vaihtui paniikkiherätykseen. Koiran unen läpi kuulee näköjään puhelimen 50 metrin päässä seinän läpi. Naapurihuoneesta kuului aluksi oksentelua, aamulla telkkaria huudatettiin täysillä. Lopulta noin kello 11 tuli armahtava koputus. Siivoja seisoi oven takana. ”Teille on puhelu.”

Mies (joka ei tietenkään esittäytynyt). ”Miksi kuvittelette saavanne viisumit ilman kutsua?” Selitin noin 20. kerran taas uudelle virkailijalle, että näin meitä ohjeistettiin ulkoministeriöstä. Vaikea toimia eri tavalla, kuin mitä ulkoministeriö (JOKA ON TEITÄ YLEMPÄNÄ) neuvoi. ”Hmm. Odottakaa vielä. Selvitämme vielä saatteko viisumit vai karkotetaanko teidät.” Luuri kiinni.

Alkoi absurdi odottaminen. Lähinnä vartijan olemuksesta pystyi päättelemään, tapahtuiko jotain viisumiasian edistämiseksi (kuten venäjää taitamaton Vesa hyvin elekielestä tulkitsi). Ensimmäiset tunnit askel laahusti, eli mitään ei selvästikään tapahtunut asiamme edistämiseksi. Puolen päivän jälkeen pyysimme päästä syömään. Vartija lähti uskomattoman hitaasti tallustelemaan kohti terminaalia. ”Mennään stolovajaan, siellä on halvempaa.” Tästä olimme yhtä mieltä: lentokenttäkahvilat ovat sikahintaisia. Matka jatkui ohi terminaalin kohti lentokenttähenkilökunnan tiloja. Matkalla vartija kertoili Kazakstanin urheilumenestyksestä Lontoon olympialaisissa – toisen maan urheiluansioiden kehuminen on paras tapa päästä väleihin viranomaisten kanssa. Neukkuhenkisen stolovaja-aterian jälkeen välit olivat jo hyvinkin ystävälliset. ”Minkä ikäinen olet?” ”Oletko naimisissa?” ”Mikä on Suomen kansallisruoka?” ”MITÄ, olet kasvissyöjä? Miksi kukaan on kasvissyöjä?”

Vankila-ateria.

Aurinko paistoi ja lämpötila kipusi lähelle +30 astetta. Ei auttanut, vartija vei meidät takaisin hotelliin. Vahtivuoroon liittyi taas uusi vartija, tällä kertaa ujo noviisi. Kukaan vartijoista ei tuntunut tietävän, miksi joutuivat meitä vartioimaan. ”Teidät siis karkoitetaan?” ”Ai ette tiedä vai, miksi olette sitten täällä.” Kukaan ei tuntunut tietävän, tapahtuiko yhtään mitään aamuisen puhelun jälkeen. Pelasimme Vesan kanssa parit yatzyt (voitin molemmat erät). Toinen Venäjällä opittu viisaus on opettanut olla panikoitumatta näissä tilanteissa: mikään ei toimi, mutta kaikki asiat järjestyvät.

Päivän näky: vartija nuokkuu, tv:stä tulee bingoa ja turistivangit pelaavat nopilla.

Niin nytkin. Iltapäivällä puhelin soi. Luurissa oli Suomen Astanan-suurlähetystön konsuliasioista vastaava henkilö. (olimme jo aamulla soittaneet lähetystöön ja kertoneet tilanteen, mutta emme pyytäneet apua. Olimmehan maassa täysin luvallisesti ja toimineet kazakstanilaisviranomaisten ohjeiden mukaan. Silloin vielä tuntui, ettei meitä oikeasti voitaisi karkoittaa.).

”Suurlähettiläs tekee rajalle nootin, jolla saatte viisumit.” ”Hälytimme juuri paikallisen työntekijän töihin kirjoittamaan sitä.” Oli sunnuntai.

(Myöhemmin kävi ilmi, että lähettiläs oli soittanut Suomeen vastaperustetun Kazakstanin suurlähetystön asianhoitajalle Helsinkiin. Pitkään Kazakstanissa asunut ystävämme oli jo kuullut juorut Helsingissä. Illalla tuli tekstari: Kävin kävelyllä Kazakstanin lähetystön kakkosmiehen kanssa ja hän puhui jostain pulassa olevista suomalaistoimittajista.)

Puolitoista tuntia ja nootti oli lentokentän viisumitoimistossa. Tässä vaiheessa meitä saattaneiden vartijoiden (taas uudet) askel oli jo rivakoitunut. Nyt oli päämäärä. Kiersimme suurin piirtein koko lentokentän (lähtevien porteilla karkotusuhka nousi taas mieleen) päästäksemme takaisin tuloporteille ja sitä kautta viisumiluukulle. Vartijat alkoivat jo vitsailla. ”Haastatelkaa meitä juttujanne varten, me oltais hyviä.” Toinen oli luopunut koppalakistakin. Olo oli luottavainen.

Kohti vapautta!

Stamp stamp. Viisumi iskettiin passiin ja rekisteröinti hoidettiin samassa. Koppalakiton vartija kuitenkin nappasi passimme takaisin. Jaahas, vieläkö jonnekin?

”Millä menette keskustaan? Ai bussilla, kestää liian kauan. Ai taksilla? Maksaa liikaa.”

En heti tajunnut, mistä nyt tuulee. Vartin palloilun jälkeen selvisi, miksi passimme olivat yhä panttivankeina vartijan kädessä. Toinen vartijoista oli lähdössä kotiin ja halusi viedä meidät keskustaan. Ylihintaan tietysti.

15 tunnin ”vankeuden” jälkeen aivan sama. Davai, pojehali!

Miten kaikki alkoi?

Baarissa lojuminen on paljon hyödyllisempää kuin yleisesti tunnustetaan.

Joulukuussa 2011 olin viettämässä pikkujouluja, kun pöytäseurueeseen Töölön Janoisessa Lohessa liittyi Vesa. Hän oli samana päivänä palannut Meksikosta juttukeikalta Heidin kanssa, ja nukkunut aikaeron vuoksi viimeksi ehkä joskus toissapäivänä.

(Vesan kanssa oltiin viimeksi tavattu lähes neljä vuotta aiemmin Lappeenrannassa Etelä-Saimaa-lehdessä, jossa olin pätkähommissa ja johon Vesa kuvasi.)

Jossain vaiheessa lähellä pilkkua otin esille suuren suunnitelmani. ”Haluan lähteä Keski-Aasian tekemään juttuja, mutta tarvitsen kuvaajan mukaan.”  ”Mä lähden.”

Se oli siinä sitten. Seuraavalla viikolla paperit kuntoon ja apurahahakemus vetämään ulkoministeriöön (ministeriö myöntää apurahoja toimittajille ja kuvaajille kehitysmaihin). Kohteiksi valikoituivat Keski-Aasian vähiten hc:t maat: Kazakstan ja Kirgisia.

Diktatuuriset Uzbekistan ja Turkmenistan eivät varsinaisesti toivota toimittajia tervetulleiksi ja Tadzhikistan on hajoamassa käsiin. Kahta kuukautta myöhemmin UM:n nettiin ilmestyi tieto: apuraha Kazakstaniin ja Kirgisiaan myönnetty.