Kaikki olikin sujunut liian hyvin.
Hyvissä ajoin ennen matkaa lähetin virallisen
akkreditointihakemuksen Kazakstanin ulkoministeriöön kaikkien
liitetiedostoineen. Ajattelin, että paras mennä toimittajana, jos aikoo olla
toimittaja, eikä hommata helppoa turistiviisumia. Virhe.
Viikon päästä soiteltiin akkreditointien perään ja kyseltiin,
mikä meininki papereiden kanssa. ”Dokumenttinne ovat käsitellyssä” oli vastaus.
Viikkoa myöhemmin soitin taas. ”Ne ovat valmiina, saatte viisumin
lentoasemalta.” Pari päivää myöhemmin sähköpostiin ilmestyi kopiot
akkreditoinneista, joiden piti riittää viisumin saantiin lentokentältä.
Epäilys alkoi kalvaa välittömästi: ei tämä voi olla näin
helppoa!
Venäjän vahvin opetus on koskaan olla luottamatta hokemaan ”vsjo
v porjadke” (kaikki kunnossa) - silloin mikään ei ole kunnossa. Vielä pari
päivää ennen lähtöä varmistin kazakkien ulkoministeriöstä, että saadaanhan me
viisumit varmasti lentokentältä. ”Kyllä, ei ongelmaa.” Harasho.
Astanaan, kuten kaikkiin muihinkin keskiaasialaisiin
kaupunkeihin lennot saapuvat jostain syystä aina keskellä aamuyötä. Ensimmäisenä
uudesta maasta kohtaa röntgensalikirkkaaksi valaistuin passintarkastusaulan,
mikä lannistaa jo valmiiksi vaihtolennosta, lennolla näytetystä puuduttavasta
Nicolas Cage -leffasta ja keskipenkkipaikasta uupuneen reissaajan. (Lennolla kosovolainen
vieruskaveri yritti jutella turhankin innokkaasti, mutta sekin hiljeni, kun kaadoin
täyden cokislasin toisen vieruskaverin syliin.)
Ennen passintarkastusta oli haettava viisumit. Viisumijonossa
samainen kosovolaiskaveri kymmenen kaverinsa kanssa pääsi sniikkaamaan meidän
edelle. Viisumivirkailija kuitenkin vinkkasi pohjoismaalaiset jonon ohi ”koska
kosovolaisten kanssa menee kuitenkin pitkään.” Edessä ollut tanskalainen
pariskunta sai viisumit vartissa. Tuli meidän vuoro. ”Missä on kutsukirje?”
”Meillä ei ole kutsua, koska TEIDÄN maanne ulkoministeriö sanoi, ettei sitä
tarvita.” ”En voi päästää teitä maahan.”
”Soitan pomolle, kunhan olen hoitanu nämä kosovolaiset.” Kului
tunti.
Virkailija soitti lopulta vaadittavat pari puhelua, pomo
tuli pudistelemaan päätään ja paperit kulkivat kädestä toiseen. Lopulta ne
päättyivät valkohiuksiseksi blondatulle
korkeaposkipäiselle passintarkastajanaiselle. ”Suvi, kai ymmärrätte (täällä
teititellään, mutta kutsutaan etunimellä), ettemme aio päästä teitä kaupunkiin.
Huomenna joko saatte viisumit tai sitten teidät karkotetaan maasta.”
”Karkotetaan mihin?” ”Sinne, mistä saavuitte, eli Istanbuliin.”
Kello oli tässä vaiheesa viisi aamulla. Saimme kaksi
vaihtoehtoa. Joko jäädä odottamaan virka-ajan alkamista odotushalliin (kuten
yksi kosovolaisista, joka ei myöskään saanut viisumia) tai mennä lentokenttähotelliin
nukkumaan. Valitsimme hotellin, joka oli pikemminkin motelli, mutta
lentokenttärakennuksessa. Mukaan lähti rajavartija (ensimmäinen monista
vartijoistamme, kuten myöhemmin selvisi) vahtimaan, ettemme pakene hotellista.
Passit oli jo viety meiltä.
Rajavartija osoittautui leppoisaksi hepuksi. ”Älkää huoliko
Suvi, kaikki järjestyy vielä”, sanoi mies, jonka koppalakin halkaisija oli
ainakin puoli metriä. Kello viisi aamuyöllä, ilman passia ja karkotusuhka päällä,
en täysin jakanut rajavartijan rauhallisuutta.
Tuomio tulisi vasta aamulla, joten yritimme nukkua joten
kuten hotellihuoneessa, jonka oven taakse oli istutettu vartija. Hetki
mietittiin, kuinka hyvä läppä olisi ollut paeta ikkunasta.
Joka kerta, kun puhelin soi respassa, horros vaihtui paniikkiherätykseen.
Koiran unen läpi kuulee näköjään puhelimen 50 metrin päässä seinän läpi. Naapurihuoneesta
kuului aluksi oksentelua, aamulla telkkaria huudatettiin täysillä. Lopulta noin
kello 11 tuli armahtava koputus. Siivoja seisoi oven takana. ”Teille on
puhelu.”
Mies (joka ei tietenkään esittäytynyt). ”Miksi kuvittelette
saavanne viisumit ilman kutsua?” Selitin noin 20. kerran taas uudelle virkailijalle,
että näin meitä ohjeistettiin ulkoministeriöstä. Vaikea toimia eri tavalla,
kuin mitä ulkoministeriö (JOKA ON TEITÄ YLEMPÄNÄ) neuvoi. ”Hmm. Odottakaa
vielä. Selvitämme vielä saatteko viisumit vai karkotetaanko teidät.” Luuri
kiinni.
Alkoi absurdi odottaminen. Lähinnä vartijan olemuksesta
pystyi päättelemään, tapahtuiko jotain viisumiasian edistämiseksi (kuten
venäjää taitamaton Vesa hyvin elekielestä tulkitsi). Ensimmäiset tunnit askel
laahusti, eli mitään ei selvästikään tapahtunut asiamme edistämiseksi. Puolen
päivän jälkeen pyysimme päästä syömään. Vartija lähti uskomattoman hitaasti
tallustelemaan kohti terminaalia. ”Mennään stolovajaan, siellä on halvempaa.”
Tästä olimme yhtä mieltä: lentokenttäkahvilat ovat sikahintaisia. Matka jatkui
ohi terminaalin kohti lentokenttähenkilökunnan tiloja. Matkalla vartija kertoili
Kazakstanin urheilumenestyksestä Lontoon olympialaisissa – toisen maan
urheiluansioiden kehuminen on paras tapa päästä väleihin viranomaisten kanssa.
Neukkuhenkisen stolovaja-aterian jälkeen välit olivat jo hyvinkin ystävälliset.
”Minkä ikäinen olet?” ”Oletko naimisissa?” ”Mikä on Suomen kansallisruoka?”
”MITÄ, olet kasvissyöjä? Miksi kukaan on kasvissyöjä?”
Vankila-ateria.
Aurinko paistoi ja lämpötila kipusi lähelle +30 astetta. Ei
auttanut, vartija vei meidät takaisin hotelliin. Vahtivuoroon liittyi taas uusi
vartija, tällä kertaa ujo noviisi. Kukaan vartijoista ei tuntunut tietävän,
miksi joutuivat meitä vartioimaan. ”Teidät siis karkoitetaan?” ”Ai ette tiedä
vai, miksi olette sitten täällä.” Kukaan ei tuntunut tietävän, tapahtuiko
yhtään mitään aamuisen puhelun jälkeen. Pelasimme Vesan kanssa parit yatzyt
(voitin molemmat erät). Toinen Venäjällä opittu viisaus on opettanut olla
panikoitumatta näissä tilanteissa: mikään ei toimi, mutta kaikki asiat
järjestyvät.
Päivän näky: vartija nuokkuu, tv:stä tulee bingoa ja turistivangit pelaavat nopilla.
Niin nytkin. Iltapäivällä puhelin soi. Luurissa oli Suomen
Astanan-suurlähetystön konsuliasioista vastaava henkilö. (olimme jo aamulla
soittaneet lähetystöön ja kertoneet tilanteen, mutta emme pyytäneet apua.
Olimmehan maassa täysin luvallisesti ja toimineet kazakstanilaisviranomaisten
ohjeiden mukaan. Silloin vielä tuntui, ettei meitä oikeasti voitaisi karkoittaa.).
”Suurlähettiläs tekee rajalle nootin, jolla saatte
viisumit.” ”Hälytimme juuri paikallisen työntekijän töihin kirjoittamaan sitä.”
Oli sunnuntai.
(Myöhemmin kävi ilmi, että lähettiläs oli soittanut Suomeen vastaperustetun
Kazakstanin suurlähetystön asianhoitajalle Helsinkiin. Pitkään Kazakstanissa
asunut ystävämme oli jo kuullut juorut Helsingissä. Illalla tuli tekstari: Kävin
kävelyllä Kazakstanin lähetystön kakkosmiehen kanssa ja hän puhui jostain
pulassa olevista suomalaistoimittajista.)
Puolitoista tuntia ja nootti oli lentokentän
viisumitoimistossa. Tässä vaiheessa meitä saattaneiden vartijoiden (taas uudet)
askel oli jo rivakoitunut. Nyt oli päämäärä. Kiersimme suurin piirtein koko
lentokentän (lähtevien porteilla karkotusuhka nousi taas mieleen) päästäksemme
takaisin tuloporteille ja sitä kautta viisumiluukulle. Vartijat alkoivat jo
vitsailla. ”Haastatelkaa meitä juttujanne varten, me oltais hyviä.” Toinen oli
luopunut koppalakistakin. Olo oli luottavainen.
Stamp stamp. Viisumi iskettiin passiin ja rekisteröinti
hoidettiin samassa. Koppalakiton vartija kuitenkin nappasi passimme takaisin.
Jaahas, vieläkö jonnekin?
”Millä menette keskustaan? Ai bussilla, kestää liian kauan.
Ai taksilla? Maksaa liikaa.”
En heti tajunnut, mistä nyt tuulee. Vartin palloilun jälkeen
selvisi, miksi passimme olivat yhä panttivankeina vartijan kädessä. Toinen
vartijoista oli lähdössä kotiin ja halusi viedä meidät keskustaan. Ylihintaan
tietysti.
15 tunnin ”vankeuden” jälkeen aivan sama. Davai, pojehali!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti